Tippa silmässä

Isäni ehdotti, että käytäisiin koittamassa onneamme

hillasuolla. Siispä aamulla suuntasimme auton nokan kohti apajia. 

Hillasaaliilla ei voi kehua,
ämpärin pohjalle ei kertynyt marjoja kuin kourallinen.
Muuten(kin) reissumme ajautui hieman sivuraiteille, 

piti pysähtyä tässä ja tuossa, vähän matkan päässäkin. 

tienvarren vilistessä kanttarelleja. Sienisaaliilla voikin kehua, 

iso ämpärillinen oli kotiin tuomisina.

Tulihan siellä metsän keskellä tippakin silmään. 

Saalista en sentään surrut vaan

tippa tuli silmään ihan muusta syystä. 

Sinne kuusien keskelle isä pysäytti auton, 

nousi autosta, avasi takaluukun ja huuteli "Tuutkos sä?"

Jaa mihin, eihän tässä ole suota lähimaillakaan...

No takakontille piti tulla. 

Isä oli keittänyt kahvit, tehnyt voileivätkin.
Harmitteli, kun vasta yöllä oli muistanut ottaa kinkun sulamaan, 

olikohan se vetistä. Vapisevin käsin kaatoi kahvia mukiin, 

kysyi paljonko laitetaan maitoa.

Siinä se itku meinasi tulla, oikein kunnolla. 

Lapsuuden marjareissuilla äidin tekemät eväät
syötiin takakontin reunalla tai kannonnokassa istuen. 

Silmään nousseen tipan  jälkeen tulikin sitten häpeä, 

miksen itse edes ajatellut eväiden tekoa. 

Evästauon jälkeen ajeltiinkin siellä täällä, 

tuollakin oli joskus käyty.  Taidettiin unohtaa ne hillatkin.

Monta, niin monta muistoa tulvahti mieleen.
Ja tämäkin hetki tallettuu muistojen joukkoon.

Jaana