Elämä pysäyttää

Onnenapilani voima ei ollut yhtä vahva kuin olin toivonut. 

Aurinkoinen perjantai-iltapäivä sai käänteen, jota ei toivoisi. 

Saavuin juuri kotipihaan, ambulanssin ääni kuului läheltä ja

ohimennen mietin mitä on mahtanut tapahtua. Sisään päästyäni

luin entisen varhaisteinin lähettämän tekstiviestin: 

"Ajoin kolarin, oon ambulanssissa, en pysty puhumaan."

Miljoonat ajatukset sekunnin murto-osassa,

tärisevät kädet ja soitto teinille.

"Ei välitöntä hengenvaaraa mutta varmuudeksi mennään vauhdilla", 

totesi puhelimeen vastannut ensihoitaja. 

Sekaisin ajatuksin ajoin onnettomuuspaikalle, 

jossa kärkikolmion takaa tulleen auton kylkeen törmännyt kevari

lojui pientareella. Paikalla joukko entisen varhaisteinin kavereita, jotka

hiljaisina tuijottivat keulastaan vääntynyttä kulkuneuvoa. 

Miten kävi? kysyi moni minut nähdessään.

Soitto I. Sännän työnumeroon. Asian kerrottuani kuulin kuinka jotain 

särkyvää putosi kädestä lattialle. Sain vastauksen: lähden tulemaan. 

Sairaalan sängyssä odotti tukilautaan sidottu lapsi, 

joka niskatuen vuoksi ei saanut päätään käännettyä. Lapsi tosiaan, 

niin ajattelin vaikka kyseessä oli 16-vuotias nuorukainen. 

Loputtomalta tuntuneen odotuksen jälkeen hoitaja vihdoin 

tuli kertomaan kuvien olevan "puhtaat", mitään vaurioita ei ollut. 

Tässä kohtaa sanonta "Onni onnettomuudessa" pitää todellakin paikkansa. 

Onnettomuuspaikalta otettujen kuvien perusteella selviäminen 

muutamalla mustelmalla tuntuu todella ihmeeltä.  

Suojelusenkeli oli matkassa. 

Selvisimme säikähdyksellä ja saamme olla kiitollisia. 

Kaikille ei näin käy, tämän päivän lehdestä luin 

juhannuksena lähistöllä kuolleen mopoilijan kuolinilmoituksen. 

Kohtalokas törmäys lyhtypylvääseen pysäytti 

mopopojan matkan lopullisesti. 

Elämä pysäyttää. 

Jaana